Tarina taloni siirrosta 

  Lipsahdin kaakeliuunien maailmaan elämänmuutoksen myötä.

  Olin ollut tiiviisti  pukumaailmassa;  Helsingin Ruoholahdessa toimivan Tanssiteatteri Hurjaruuthin puvustonhoitajana vaativassa ompelutyössä liki kymmenen vuotta, ja myöhemmin noin vuoden suunnitellen ja valmistaen pienemmille sirkusryhmille puvut, lisäksi ompelin siellä sun täällä-  aerobicpuvuista Linnan juhlan pukuihin.

Circo Aereo kuva: Riku Virtanen

  Isossa maalaistalossa lapsuuteni asuneena en viihtynyt ahtaissa neliöissä koskaan; halusin talon maalta, sellaista olin etsinyt jo jonkin aikaa. Helsingin Sanomissa oli juttu Pasilasta raiteiden tieltä siirretyistä hirsitaloista, ja tämä jäi mieleen kaivelemaan. Aikanaan otin selvää talon siirtämisestä ollessani vuokralla omakotitalossa, ja soitinkin puhelimen käteen ottaen reippaasti suoraan yhdelle talonsiirtoja tekevälle firmalle leikitellen ajatuksella olisin hankkinut silloin myynnissä olleen pienen kaupunkitalon Hämeenlinnasta ja kyselin siirron hintaa. Myöhemmin sama mies siirsikin sitten hirsikehikkoni.

  Talomme joulukuussa 2015

  Oli selvää että Helsingin liepeillä budjetillani tämä ei onnistuisi joten katsastelin kotiseutuni Hollolan taloja ja tontteja.

  Välissä kuitenkin vierähti vuosi ja vasta yhden tympääntyneen Helsingin talven jälkeen ikäänkuin puuskamaisesti tartuin hommaan, koska olin kyllästynyt kaikkeen ja halusin jotain totaalisen muuta.

  Kytistin aikani perikunnan pientä taloa, jota ei sitten myytykään, joten aloin etsiä tonttia, joka ei ollut ollenkaan helppoa. Välissä minun piti taistella pankista laina; hirsikehikon siirto oli heille täysin vieras asia ja budjetin laatiminen sellaiselle ei ollut heidän mielestään mahdollista, tai koko projekti ylipäänsä. Tarvittiin hiukan taustatukea perheestä ja pääkonttoriin marssimista että asia sujui eteenpäin.

 Kauniina kesäkuun aamuna tein kaupat 2000m2 tontista Hollolan kirkon kupeesta, puustoisesta pikku hiekkateiden ympäröimästä kolmiomaisesta ihanasta pläntistä jossa oli kaikenlaista puuta, myös tammia.

 Koska minulla ei ollut enää vakituista asuntoa, tuli kehikon etsimisen kanssa kiire koska halusin muuttaa niin pian kuin mahdollista. Hankittuani työhön rakennusliikkeen, arvioitiin voisin muuttaa vuoden vaihteessa. Olin naiivin innostunut ja positiivinen projektin suhteen. Hankin tontin kupeeseen vanhan Soliferin asuntovaunun josta saattaisin seurata rakennustöiden etenemistä.

  Katsastin useita kehikoita pitkin Etelä-Suomea. Koska päätin henkilökohtaisista syistä siirtää kehikon kokonaisena, määritteli kehikon siirtämisen onnistuminen talon ja kehikon koon. Kovin isoa ei saisi tuoduksi. Pidin lähtökohtana entisen vuokrataloni mittoja, eli noin 8x10, johon mahtui sopivasti neljä huonetta, ja sivuun kuisti. Sain vuokralla pari vuotta ollessani vanhassa samanikäisessä talossa tuntumaa sen koosta ja huonejaosta, ja muutenkin tottumusta vanhassa puulämmitteisessä talossa asumiseen, joskin siirretty hirsikehikko on nykyisin uudisrakennus, ja siinä on luonnollisesti uusi piippu, perustukset ja vuorilauta ja talotekniikka.

 Kauniina kesäkuun iltana kävin katsomassa taloa Hämeenkyrön Kyröskoskessa, Kuustenlatvan kylässä. Siinä oli punainen vuorilauta ja korkea mansardikattoinen toinen kerros, talon korkeus viehätti minua. Kehikko maksoi kohtuulliset 6000 euroa, ja koska hirsi oli erinomaisessa kunnossa- myöhemmin sain tietää kehikon nurkkien salvokset oli tehty poikkeuksellisen hyvin- aikani mietittyäni tein kehikosta kaupat varmistettuani kehikon siirron hoitavan henkilön kanssa se on kooltaan sopiva siirrettäväksi Hollolaan.

  Ylemmässä kuvassa talon keittiön puoleinen pääty autiotalona ,alemmassa kotinamme sama pääty v.2015 joulukuussa.

   Kiitän rakennusliikettä ideasta tehdä taloon korkea sokkeli, jolloin se näyttää korkeammalta kuin alunperin. Talon alkuperäinen kivijalka oli vaatimaton, eikä kiviä kannattanut edes ajaa Hollolaan, vaan myin ne paikaltansa eteenpäin.

   Selviteltyäni kehikon siirron hoitavan henkilön ja rakennusliikkeen kanssa mitä talolle oli tarpeen tehdä ennen nostoa ja kuljetusta, ryhdyin toimeen koska lämmin kesä houkutteli ulkohommiin ja sormeni syyhysivät käsityöläisenä tehdä itse ja samalla säästää yksi työvaihe budjetissa. Purkamistyössä oli tuskin mahdollista mokata kauheasti vaikkei kokemusta ollut, ja näin asia olikin. Homma oli yksinkertaista, likaista, raskasta puurtamista, minulle kuntoilevana ihmisenä hyvinkin mieluisaa.

  Ostin talon naapurissa asuvalta rouva Lanterilta ja hänen aviomieheltään.

  Taloa kutsuttiin kylillä siis Lanterin taloksi. Kuitenkin ennen tätä vaihetta, oli kehikko alun perin 1926 rakennettu kyläkauppias J. Lindforsin kaupaksi, ja siksi talossa on hieman poikkeava huonejako niin että toisessa, tuolloin tien puoleisessa päädyssä on iso 40 m2 huone, ja takana kaksi pientä ja epäkäytännöllistä kaistaletta ja piippu siten ei keskellä kehikkoa vaan hieman sivummassa.

Pohjapiirros arkkitehti Sampo Honkala

 

  Iso huone kuitenkin viehätti minua. Asumme siis kauppias Lindforsin myymälässä joka toimii yhtäaikaa makuu-ja olohuoneenamme. Kaikissa talon ikkunan ja ovien karmeissa lukee kauniilla vanhanaikaisilla kaunokirjaimilla lyijykynällä kirjoitettuna "Kaup. J. Lindfors, Häm. Kyrön kirkkoranta, Läh. Santalahti" (ilmeisesti puuseppä Santalahti on laittanut ikkuna-ja ovilähetyksen veneellä jostain tulemaan Lindforsille ).

 

  Rouva Lanterin saunassa saatoin käydä iltaisin, ja hän sparrasi minua ilmaantuen vähän väliä  paikalle polkupyöränsä vasussa kahvitermos ja kauramaitoa. Päivät koostuivat purkamisesta kehikolla, iltauinneista ja pyykinpesusta leirintäalueella. Jossain vaiheessa päähäni pälkähti, minullahan on tässä oma talo, miksi en yöpyisi siinä purkupäivieni välissä säästäen leirintäaluemaksuissa. Tein siis yhteen purkutalon nurkkaan pienen pesän, jossa nukuin aika monta yötä purkupölyn keskellä kuunnellen kesäyön ääniä hiljaisessa sivukylässä, lukkoja ovissa ei ollut, mutta minulla oli turvallinen ja kotoisa olo. Illalla peseydyin shampoopulloineni järvessä, koska oli todella lämmin kesä.

  Taloon suunniteltiin alunperin tiilikatto, siksi rakennekuvassa tiilet. Koska talon kantavuus on laskettu tiilien mukaan, on yläkerrassamme järeät ja komeat liimapuupalkit. Luovuin tiilikatosta heti alussa kustannussyistä.

 

Rakennepiirros rakennesuunnittelija Pentti Pelkonen

  Puuhasteluni kehikolla herätti yleistä mielenkiintoa. Pienikokoinen nainen reuhaamassa piikkauskoneen kanssa herätti kummastusta, hämmästystä ja ystävällistä uteliaisuutta. Kesä piti sisällään useita hupaisia kohtaamisia paikallisten rakennusmiesten ja maansiirtomiesten kanssa.

 

  Alunperin oli ajatus, talo tuotaisiin lattioineen. Laskettiin kuitenkin sen painavan liikaa, joten poistin tuon kesän aikana talosta siis piipun, uunit, vuorilaudan, lattiat, ja eristeet ala- ja välipohjasta, joka toi suurimman painokuorman, eli hiekkaa, purua, sammalta ja heinää. Poistaminen oli melkoinen urakka.

 Talosta tuotiin myös katto, joskin sen mansardikaton taitteen alapuoliset osat jätettiin paikalleen ja laskettiin kehikon päälle katon keskiosan siirryttyä kyytiin kehikon suojaksi ikäänkuin peltinen hattu. Talo näytti tuossa vaiheessa todella orvolta ja surkealta ruskealta, päättömältä kuutiolta.

 Kehikko painoi siirrettäessä liian painokuorman poistettuani 16 000 kiloa. Arveltiin se alunperin olisi painanut kaikkinensa 30 000 kiloa.

  Katon siirto tapahtui lokakuussa, kehikon marraskuun ensimmäisinä päivinä 2007. Lämmin syksy helpotti siirtoa ja rakennustöitä muutenkin, lumesta tai pakkasesta ei ollut tietoakaan.

  Katon siirto eli ensimmäinen kuljetus Hollolaan oli varsin "kevyt-keikka". Katon leveys oli vain muutamia metrejä ja pituus noin 11, joten saattoautoja oli kaksi, eikä matkassa tarvinnut tehdä isompia mutkia koska se mahtui kulkemaan ongelmitta suorinta reittiä Hämeenkyröstä Hollolaan. Kuului hauska ratina kun katon keskiosa nousi syysillassa, kun sen vanhat, pellin alla olevat päreet irtoilivat.

 

  Myös ajoaika Hollolaan oli kohtuullinen.

  Sen sijaan kehikon siirtopäivä oli miehille pitkä, minulle ainutkertainen elämys, ja kylän väelle ohjelmanumero. Mukana oli isommat nosturit ja isompi liuta miehiä ja saattoautoja ja päivä kaikinpuolin muutenkin haastava ja pitkä.

  Rakennusliikkeen kaksi timpuria saapui paikalle aamukuudelta valmistelemaan kehikkoa siirtoon. Kehikkoa tuettiin alaosasta liimapuupalkeilla ja pulteilla , ja ikkunat peitettiin muoveilla. Purkamani pönttöuunin kuoret sidoin lattiavasoihin kulkemaan samalla kyydillä. Purkamani lattialankut heiteltiin ulos kehikosta.

  Puolen päivän aikaan timpurit lopettivat työnsä ja paikalle tuli pikkuhiljaa iso nosturi Tampereelta.

   On kuulemma aina jännityksen paikka, kun kehikko nostetaan, se voi hajotakin huonolla tuurilla. Puhelimen päässä tilannetta seuranneessa rakennusliikkeen johtajassa havaitsi selvää hermostuneisuutta, hän eikä sen koommin toki minäkään ollut koskaan ollut tällaisen kanssa tekemisissä. Itse luotin intuitiivisesti kaikki sujuu kuten pitääkin.

  Lanterin rouva touhotti paikalle kerääntyneelle kylän väelle ja työtään tekeville tiukkailmeisille miehille kahvia ja pizzanpalaa. On hämmentävää seurata kuinka tiiviistä, vaativaa keskittymistä  työ on nostajalleen, keskittymisen ei passaa herpaantua, oli takana ja edessä pitkä päivä tai ei, väsytti tai ei, mukana monia aikataulutettuja koneita ja miehiä ja vanhan kehikon kyseessä ollessa erilaisia epävarmuustekijöitä.

  Iltapäivän mittaan paikalle oli saapunut myös saattoautot, neljä kappaletta, miehineen.

  Ajo kohti Hollolaa alkoi iltakahdeksalta. Kaksi autoa kulki takana, kaksi edessä.

  Ajo oli puuduttava ja kesti 8 tuntia. Koska kehikko ei korkeutensa vuoksi mahtunut kelkemaan Tampereen rautatiesiltojen ali, vietiin se noin 150 km ylimääräinen lenkki tehden Kurun kautta. Matkalla monen monituista kertaa nousi mies saattoautosta, nosti liikennemerkin paikaltaan, ja kehikon kuljettua ohi, laittoi sen samalle paikalleen. Useista risteyksistä ja liittymistä mentiin päin vastaa tulevaa liikennettä, ja usean useita kertoja vastapäinen liikenne ohjattiin pysähtymään. On hämmentävää miettiä kuinka tarkkaan kuljetus on suunniteltu niin että tenkkapoota ei tule kesken sen tärkeä ajon, voi kuvitella millainen määrä liikennemerkkejä, risteyksiä, siltoja, puita ja tien yli kulkevia metallisia palkkeja 300 km pitää sisällään.

 

   Ajoin tietysti itse kuljetuksen mukana, olihan tämä minulle ainutlaatuista ja juhlavaa, kukapa kulkee oman talonsa perässä.

   Talon takaosassa näkyi jotain vilistämässä, hämeenkyröläisiä talon mukana tulleita hiiriä siellä vipelsi. Useimmiten mentiin viittäkymppiä, välillä 20 km tunnissa, vauhdikkaimmillaan valtatie 12 lla 80 km tunnissa.

   Neljän tienoilla lähestyimme vihdoin Hollolan kirkonkylää josta tontille oli kirkon kupeesta noin 700 m. Mielessäni huokaisin helpotuksesta, mutta päivän viimeiseksi numeroksi ilmeni viiden postilaatikon rivistö. Olin sopinut naapurin kanssa, kehikko voi kulkea hänen pihansa ja maidensa kautta, koska normaalia reittiä tontilleni se ei mahtunut menemään toisen naapurin kauniiden pihamäntyjen vuoksi, joita hän ei luonnollisesti ollut halukas minun kehikkokuljetukseni vuoksi kaatamaan.

  Joten käännyimme kohti naapurin pihaa, mutta tiellä olikin tuo postilaatikkorivistö.

   En itse osaa peruuttaa peräkärryä, joten nostan melkoisesti hattua seurattuani lavetin ja 8 x 10 kokoisen kuution ehkä 45minuutin mittaista tämä saadaan tästä menemään- vääntöä jossa oli useamman miehen silmät ja korvat tuiki tarkkana. Ottaen huomioon että kello oli viisi aamulla ja takana liki vuorokausi työtä, oli uskomatonta seurata kylmä hiki otsalla kuinka kehikon sivu meni kuin menikin naarmuttamatta aamulehteään hakevan naapurini postilaatikon kylkeä, noin tulitikkurasian levyisen välin jäädessä erottamaan möhkäleen ja postilaatikon. Ehdotin itse otetaan postilaatikot aivan suosiolla pulteistansa ja laitetaan paikalleen, mutta miehet olivat tiukkoina.

  Naapurin takapihan joutomaan pienen männyn, joka oli vielä esteenä, vuoksi en enää jaksanut herättää häntä kysyäkseni lupaa sen kaatamiseen, vaan otin sahan ja kaadoin se pois tieltä omin lupineni, eikä porua asiasta tullutkaan. Ryhmä pikkuisia koivuja niiasi kauniisti taipuen kehikon sivujen alle ja ponnahtaen takaisin kehikon mentyä.

 

   Täkäläinen maaperä ja myös minun tonttini on umpisavea- täällä ei tarvita maaperätutkimusta kun ryhdytään rakentamaan. Siksi tässä kohdassa, johon nosturi ajettiin, oli kaivettava metrien kuoppa, johon taas kipattiin maata kovettavaa soraa, jotta nosturi ei uponnut. Siksi tuossa kohdassa tonttia minulla on kohta johon voisi periaatteessa rakentaa talon. Paikalla onkin nyt rakentamani harkkojen päällä seisova iso pihavarasto.

 

  Kehikko juuri paikalleen laskettuna, 3.11.2007.

  Pääty näyttää oudon rupuiselta- päädyn kohdalla on ollut aukko kyläkaupan sisäänkäynnin ja ikkunoiden vuoksi, josta syystä kohta on tuossa suljettu laudoilla. Sama kohta laitettiin umpeen korvaushirsillä.

  Näkymä samasta kohdasta joulukuussa 2015.

  Aamukahdeksalta paikalla oli vastaava iso nosturi Kouvolasta ja kehikko nostettiin viimein sille tehdyille perustuksille. Saattoautojen miehet olivat painuneet nukkumaan, talon siirtäjän työ jatkui parin tunnin unen jälkeen vielä tämän vaiheen. Nosturin poistuttua Kouvolaan jäin tontille kaksin taloni kanssa hämmentyneissä ja helpottuneissa tunnelmissa.

   Kuvassa talon siirrosta vastannut tyttäreni Peppikaroliinan isä Erkki Rantala sitoo kehikkoa lavettiin. Kuvan näkymä on kotimme nykyisestä keittiöstä katsoen kohti Lindforsin myymäläsalia.




  Kehikon tultua Hollolaan, laski romantiikka talonsiirrosta kuin lehmän häntä. Esimakua ja tunnelmaa tästä sain jo katon tuontipäivän jälkeisenä aamuna kun heräsin asuntovaunusta, sen oven eteen viritetyn pressukatoksen päälle oli yöllä tupsahtanut ensimmäinen, tosin tilapäiseksi jäänyt lumikuuro, enkä saanut ovea sujuvasti auki lumen takia. Pitkät roikat lojuivat rännän seassa, ja vaunussa oli kylmää, kalseaa ja nuhjuista, ei romanttista kesäistä rakennustöiden tuijottelua ja haaveilua akkunasta kohti taloa tosiaankaan. Liian pitkät roikat ei jaksaneet viedä tarpeeksi virtaa vaunulle jotta se pysyisi lämpimänä.

  Lisäksi ensimmäinen skisma rakennusliikkeen kanssa tuli kun vieressä asunut, sittemmin tuleva taloni vastaava mestari koiraa ulkoiluttaessaan kävi huolestuneena huomauttamassa talon perustuksissa olevan vesiputkisysteemin olevan huonossa jamassa ilman styroksia tai muuta suojaa kun pakkaset ovat tulossa. En tässä vaiheessa hänen kommenttiaan ottanut vakavasti, vaan kepeästi totesin kyllä noi miehet tietää.

  Minunhan piti muuttaa muka vuodenvaihteessa, oli kohta joulukuu ja minulla Solifer ja pihassa kuutio hirsiä, jossa oli valtava työ saada asumiskuntoon! Noh, rakennusliike jatkoi työtään ja minä bunkkailin milloin missäkin.

  Kylmien tultua havaitsin asuntovaunussa yhtenä iltana julmettua kipua käsissäni ja niskoissani, ilmeni olin saanut hermopinteen ranteisiini, ja olin siitä eteenpäin kivulias leikkausjonopotilas joka popsi Panacodeja joista ei ollut minkään valtakunnan apua vaivaan saati muista lääkärin neuvoista. Pinne tuli rasitusvauriona kesän purkutöistä, kun kokemattomana noin raskaasta työstä reuhasin yhtäkkiä pari kuukautta hakaten lapioiden ja kantaen, nykyisin olen jo hyvinkin tottunut raskaaseen fyysiseen työhön.

  Jouluaattona, kun tuhlasin rahojani kalliiseen tilapäismotelliasumiseen, tehtiin talolla vasta vesikaton rakenteita, ja siitä tärkeimmästä, eli vesikaton suojasta, pellistä ei ollut tietoakaan, vaan sain peltikaton talon päälle vasta seuraavana kesänä. Miehet tulivat miten sattuu, räntää pääsi kostuttamaan kehikon yläpohjaa kun pressuja pantiin miten sattuu, tuhlasin sähköä kuivaamalla sisätiloja puhaltimin ja jouduin purkamaan kostumisen takia salin alkuperäisen paneelikaton.

  Vuodenvaihteessa napsautin liikkeen kanssa välit poikki, ja riitautin ison laskun rakennusvirheistä, jonka voitinkin. Tosin tuo summa ei paljoa helpottanut koko projektin täysin miinukselle mennyttä budjettia. Olin yhtäkkiä siis rakennusasiosita täysin ummikkona alirahoitetun hirsikehikon rakennusprojektin työnjohtaja hermokipuineni, siellä täällä asustelujeni kanssa, ja sairaslomalla kaiken kukkuraksi. Entinen vuokraemäntäni majoitti minut tuttavansa pieneen omakotitaloon jossa tein pientä tapetointi- yms hommaa asumista vastaan ja sain aikani oleilla siinä ennen kuin sinne tuli vuokralaisia. Jatkuva pomppiminen paikasta toiseen, päivärytmin puuttuminen, kodittomuus ja lähinnä autossa eniten oleilu kipuisena ja turhautuneena oli mahdollisimman nk. peestä, varsinkin kun rakennustyöt etenivät tuskaisesti, panikoiden rahojen riittämistä koko ajan, ja perään piti katsoa hoituuko työ, jossa en todellakaan ollut mikään asiantuntija.

 Ja hoituihan se, noh, välillä...onneksi minulla oli sentään muutamia hyviä tekijöitä ja tutuiksi tulleita ihmisiä joista sain tukea ja neuvoa; sahuri, rakennesuunnittelija ja toki taloni vastaava mestari, jonka työaika ei kuitenkaan, eikä työtehtävä ollut tarkoitettu rakennustöiden päivittäiseen valvomiseen, vaan sen tarkkailun jouduin tekemään minä, sormi suussa ja jatkuvasti joltain neuvoa kysyen. Olin tuona talvena niin paljon puhelimessa, kysymässä jotain, tai murehtimassa jotain, tai kuulemassa viisi eri mielipidettä jostain seikasta, että minulla on yhä tänä päivänä yökötys jatkuvaan puhelimessa puhumiseen, ja olen mieluumin puhelin äänettömällä koko päivän. Minulla ei ollut mitään henkilökohtaista, työ, harrastukset, liikunta oli jäänyt epämääräisen asumisen ja stressaamisen takia, josta olisin saanut omaa, henkilökohtaista hyvää mieltä ja tsemppiä kuten normaali työssään viihtyvä ihminen saa, että minäkin osaan jotain. En osannut mitään enkä tiennyt mitään rakentamisesta,vaan huolehdin milloin mistäkin talolla tapahtuneesta kaaoksesta.

  Kesään mennessä talossa oli tapahtunut jotain, mutta ei paljon mitään konkreettisen mullistavaa. Putket olivat paikallaan ilman hanoja, ja keittiössä lattiavalu. Oli minulla pyykkikone sen lattiavalun päällä....ja lattiassa eristeet ja sen päällä väliaikaiseksi tarkoitettu lastulevylattia. Ikkunatkin olin saanut syksyllä, ja niiden hankinta oli onnistunut valinta; sain ne Jyväskylässä uusitun 30- luvun talon ikkunarempasta ylijääneenä kohtuuhinnalla, mutta asennuskin maksoi, ja aina vanhoissa ikkunoissa on jotain joka on korjautettava, josta tulee laskua. Kaikesta tuli koko ajan tuskallisesti jotain sellaista menoerää jota ei ollut laskettu alunperin rakennusliikkeen kanssa budjettiin!

   Nykyisin siirrettävä hirsikehikko on uudisrakennus ja sitä koskee uudisrakennuksen määräykset, koneellinen ilmanvaihto, kolminkertaiset ikkunat ja muut määräykset. Onnekseni sain tuolloin toimessa olleen rakennusvalvojan ansiosta talooni joustoa: ikkunat ovat kaksilasiset, ja ilmanvaihto painovoimainen. Taloni on siis lisäeristystä joka on mineraalivillaa ja puhallusvillaa, lukuunottamatta perinteisen vanhanaikainen. Uudet määräykset ovat kehikon siirrosta haaveilevien murhe, jolta itse säästyin tämän henkilön ansiosta, ja olen siitä todella iloinen. Taloni vetää, mutta se on rakenteeltaan terve.

  Talvi tietysti kaikkinensa ankeutti tunnelmia. Puhaltimet tuhlasivat sähköä,joista sain myöhemmin messevän tasauslaskun ja niin edelleen.

 Ollessani tanssiteatterissa töissä, tehtiin siellä aina projekti kerrallaan, budjetin mukaan jaettiin summa pukuihin, työntekijöihin, lavastemateriaaleihin,esiintyjiin ja niin edelleen. Suhtauduin talon siirtämiseen samoin, ja ajattelin niin tämäkin asia hoidetaan, mutta homma sisälsi niin valtavan määrän epävarmuustekijöitä, joiden yllätykset laskettiin tonneissa ja kymppitonneissa, eikä muutamissa lavastepahveissa. Myöhemmin lueskelin rakennusvalvonnan jotain opasvihkosta, asioita joihin olisi pitänyt suoda aikaa ja ajatusta jo viisi vuotta aiemmin,eli kaiken suunnitteluun. On kuulemma perussääntö; budjettiin on laskettava 30 prosenttia ylimääräistä, koska joku ei aina mene kuten on laskettu. Ja tämä tosiaan pitää paikkaansa. Tosin minulla asia oli niin että jotta talo olisi valmistunut ilman lopulta omaa työtä, kommervenkkejä, suoranaisia ihmeitä ja talkootyötä, oli varsinainen alkuperäinen budjetti tuon saman prosenttimäärän miinuksella.

  Taloon tuli nuori muurari talvella, oli tarkoitus nyt tehdään piippu. Jossain vaiheessa paikalla kävi nuohooja ja totesi nyt ei näytä hyvältä, pyydä palotarkastaja tarkistamaan vuotaako piippu ja katsomaan se muutenkin. Piippu vuoti. Purin sen, nuori muurari tosin vastuuntuntoisena korvasi kustannukset ja maksoi minulle purkukulut, toisin kuin ne muutamat muut jotka tekivät talolla myöhemmin paljastuneita rakennusvirheitä, vaan jouduin tappelemaan aikaisten miesten kanssa miesten asioita tiukkana kuin työmaapäällikön  äijänköriläs, minä pieni naisenpätkä kaikkia näitä miehiä vastaan ja vielä piti sitä lakipuoltakin tietää ja ottaa selville. Koko homma tuntui absurdilta, tämähän piti olla unelmien talo jossa rapsuttelen listoja söpö pellavaöljymaalipurkki kätösessäni !

  Kaikki elämässäni on noina vuosina, muutenkin sen jälkeen pyörinyt niin vaativien rakennusasioiden ja ongelmien parissa, että elämästäni on suodattunut tuona aikana pois television katsominen, lehden lukeminen, pehmeät naiselliset asiat tuikkukippoineen ja resepteineen, ennen kokkailinkin ihan mielelläni. Kaikkien näiden vaativien asioiden takia, ja myöhemmin itse rakennustyöt opetelleena minusta tuli kunnianhimoinen, en halunnut enkä kokenut tarpeelliseksi käyttää aikaa johonkin niin turhaan kuin resepteihin, televisioon, tai naistenlehtiin. Minulla oli talo täynnä puuttuvaa sitä ja tätä, että kaikki joka edisti sen valmistumista siinä vaiheessa kun aloin saada keinoja ja kykyjä tehdä asioita itse, oli niin innostavaa ja palkitsevaa, että nykyään tuollaiset asiat elämässä tuntuvat hömpötykseltä ja turhalta ja olenkin varsin intohimoinen rakentaja kun siihen sattuu olemaan aikaa ja materiaalia.

  Sen sijaan lapsen, taiteellisesti hyvin lahjakkaan Peppikaroliinan kanssa "tuhlaan" aikaa niin paljon kuin mahdollista, ja mielelläni, ja Peppi onkin tottunut rakennusapulainen. Kuvassa hän noin parivuotiaana mitoilla.

  Suunnittelin talon ikkunoiden paikat itse. Mielivaltainen yläkerran ikkunarivistö syntyi vahingossa, kun työssä tilapäisesti ollut hyvin asiallinen mutta hyvin tilapäinen rakennusliike teki talon päätykolmioita ja huikkasi minulle tellingiltä "Hei Noona, mihin tänne tulee aikanaan ikkunat kun laitetaan nyt nämä pystypuut tänne?" Panikoiduin koska minulla ei ollut todellakaan silloin ikkunoista tietoa eikä niihin rahaa. Asia ratkesi ajamalla Orimattilan kierrätyskeskukseen, josta poimin näitä vanhoja yksilasisia pokia talon päätykolmion mitan kanssa vierekkäin kierrätyskeskuksen pihassa. Soitin tuttuun ikkunafirmaan josta kysyin karmin paksuuden kun se aikanaan teetetään. Lopuksi timpurit saivat näin välipuut aikataulussa paikallensa.

  Kesällä talon tehtiin peltikatto talkoina huipputaitavan, ja huippumukavan timpurin ohjeistuksella ja työnjohdolla. Valitettavasti nämä huippumukavat ja huippuhyvät ja kohtuuhintaiset timpurit olivat aina kalenteri täynnä pari vuotta eteenpäin. Piippu tehtiin uudestaan toisen, hyvän muurarin toimesta. Vuorilautaa lyötiin pohjamaalissa paikalleen, jotain sentään tapahtui, ja kesällä 2008 muutin talon väliaikaiseksi tarkoitetulle lastulevylattialle asumaan. Saliin muurattiin myös pönttöuuni. Piipussa on useampi hormi, ja tänä päivänä talossani on vihdoin , nyt 2015 syksyllä, alunperin suunnitellut kolme uunia kun kolmas juuri valmistui.

  Oikean lattian sain saliin vasta 2013. Lienee ymmärrettävää että kuunnellessa näitä muutetaan vasta kun on viimeinenkin lista-paikoillaan-juttuja, en jaksa oikein sanoa mitään.

   Kuvassa paikallinen, viimeisen uuninsa meille n. 80- vuotiaana muurannut muurari Niinivirta. Hän kuoli pari vuotta muurauksen jälkeen, eli meidän uunimme jäi siis hänen viimeisekseen. Hän myös iästään huolimatta slammasi piipun reippaasti kuin nuori mies konsanaan. Nuorempaa pönttöuunin muurauksen taitavaa muuraria ei näiltä seuduin tahtonut löytyä, ja Niinivirta ymmärsi toisin kuin muut paikalliset muurarit myös kaakeliuunin muurauksesta ja rakenteesta.

  Muurasin toisen pönttöuunin pari vuotta myöhemmin itse, osin purkutiilistä, kierrätyskuorista,ja lahjoitussuuluukuista nollabudjetilla, noudattaen muurarin ohjeita puhelimessa, koska ei ollut varaa maksaa muurauksesta. En laita tähän uunin kuvaa. Se lämmittää mutta huonon lattaraudan takia luukku repsottaa pysyvästi ja se ei ole sellainen visuaalinen näky, mutta ajaa asiansa talossa.

  Kuvassa Lanterin talon entinen emäntä katsastamassa taloa uudessa paikassaan, tosin nimensä muuttaneena, eli Pepinmutkan talona.

  Keplottelin talon osin isäni avustuksella,ja osin äitini pienellä perinnöllä sumiskuntoon niin  että se pysyi talvella lämpimänä ja saatoin käydä suihkussa.

  Kylpytila eli 2 m2 pikkuruinen kylpyhuone tehtiin valmiiksi, haalin kierrätyshanoja ja pönttöjä ja kierrätyskeksuksen laattoja sieltä sun täältä. Toisaalta kierrätysmateriaalin käyttö lisää luovuutta. Kylpyhuoneemme päädyssä on hauskasti eri väreistä sommiteltu seinä. Jaoin töitä timpureiden kanssa tekemällä laatoituksen pääosin itse vauvavatsa itseni ja laattaleikkurin välissä. Haaveilin jääkaapista talossa mutta en jaksanut niin kepeille asioille suoda aikaa rahaa tai vaivaa. Sain haalittua tuttujen kautta sellaisia kivoja tekijöitä, joille saatoin maksaa sitten kun jaksaa. Oli paljon tekijöitä jotka näkivät miten tiukassa jamassa olin, ja sain täten joustoa sieltä ja täältä melkolailla,ja pakko oli saadakin. Piippu sai hatun, palotikkaat ja sokkeli pilareittensa ja siten putkien suojaksi hetken mielijohteesta peltimiehen vinkistä todella edulliseksi tulleen 9cm paksun peltiuretaanielementtikuoren, kun kaikessa piti nipistää niin paljon kuin suinkin, oli se monella tapaa hyvä sokkelin suojamateriaali. Heinä-, elo-, syys-, ja lokakuu 2008 oli tiivistä rakennusaikaa,ja  kiemurtelin patjoineni ja pussukoineni rakentamisen keskellä. Marraskuussa hankin terapiaksi muutamia ihan oikeita, uusia pyyhkeitä keittiööni, se tuntui kummalliselta.

  Ja minähän pyöräytin sen lapsosen tässä vaiheessa, ettei mitään olisi liikaa kerralla. Elelin vauvan kanssa talossa ongelmitta, keväämmällä katselin taloa ja ajattelin olispas kiva maalata se. Budjettiahan ei ollut, ja nurkista puuttui nurkkalaudat, ja ikkunoista vuorilaudat. Mietin mielessäni en voi olla niin tumpelo etten saa tavallista lautaa poikki käsisahalla, edes sirkkeliä en osannut käyttää. Soittelin vähän sinne sun tänne, ja lopulta minulla oli 25 metrinen ilmainen henkilönosturi käytössäni useamman viikon tai niin kauan kuin tarvitsin, ilmaisia rakennuskoneita mitä vain tarvitsin, tellinkiä, puutavaraa, talon puunsuojat ja pintamaalit ja smyygimaalit. Loin nimittäin erilaisia sponssisuhteita jotka nämä mahdollistivat. Rahaahan minulla ei ollut mihinkään materiaaleihin, pelkkää velkaa ja piikkiä parin viime vuoden ajalta.Ryhdyin hommiin.

  Tästä lähti rakennustöideni opettelu ja innostava oma tekeminen, olin täynnä puhtia ja virtaa, opin, osasin, ei maksa juuri mitään, koko ajan tapahtuu ja teen perkele itte enkä vahdi aikaisia miehiä kuin pikkulapsia!

 

   Talon vuorilauta ja ikkunoiden vuorilaudat saivat mallinsa oittilaisen sahurin soitosta talvella 2007-2008. Hän soitti hössissään lähellä on taloni aivan samanmallinen autiotalo, mutta kooltaan noin kolmanneksen pienempi. Kävimme sitä katsomassa,ja sain mukaan malliksi pari vuorilautaa, jonka mukaan myöhemmin leikkuutin nuo ikkunan vuorilaudat malliinsa. Itse talon vuorilauta tehtiin sahurin omalla terällä ja se on vaakalaudaltaan hiukan leveämpää kuin normirautakaupan tavara. Samoin salin sisäkatto on tehty saman sahurin omalla terällä, ja on kopioitu porvoolaisen vanhan talon paneelista. Paneeli on 20 cm leveää.

  Nyt, vuonna 2015 rakennan pihaan saunaa. Edellisenä kesänä tein ison varaston kaakeliuuneilleni kooltaan 11,5 m ja syvyydeltään 3,5 m. Tein tuon maalausprojektin jälkeen talon yläkertaan villojen päälle ensin lattian. Sitten tuumasin tehdäämpää seinää....lopulta yläkerrassa oli lämmöneristys,ja timpurintyön huipentumahaasteena toteutetut oikeat portaat yläkertaan, joista paukutan hiukan henkseleitä.

  Kaikkiin näihin tietoihin ja taitoihin jotka halusin ja sain ja jouduin opettelemaan, sain opastuksen mukavilta timpureilta, ja varsinkin taloni ihanalta rakennesuunnittelijalta. Hänen kanssaan laskimme nuo portaat, joka ei ole ihan yksinkertainen juttu, ja monen monta muuta niin että osaan nykyisin paljon muilta kyselemättä rakennella vähän sitä sun tätä.

 

  Kuvassa rakentamani mansardikattoisen leikkimökin katto jota kuljetetaan Sysmään jonne myin mökin. Olin alunperin ajatus se olisi pihassani taloni toisena pikkusisarena ensimmäisen mökin jonka lapselle rakensin harjoituskappaleena, lisäksi, mutta päätin luopua siitä jotta saan paikalle kakluunivaraston.

 

  Rakennusaikojen alussa huomasin heti, pienellä rakkaalla ensiautollani, kullankeltaisella Yariksella ei kuskailla. Hankin siis ensimmäisen Hiaceni. Piakkoin ilmeni ongelma: en yllä kattotelineelle lyhyyteni vuoksi, enkä aina saa jotakuta auttamaan. Kehitin jossain vaiheessa oman systeemin: kiipeän auton katolle pelkääjän puolelta, ja sidon kuorman sieltä. Nyt noutopihalla tai sahalla käynti käy minulta yhtä arkisesti kuin hiivapaketin noukinta lähikaupasta, joskin saan joskus huvittuneita katseita rautakaupoissa.

 

  Pölötän sujuvasti alan miesten kanssa puutavaroista, sirkkeleistä, eristeistä, vesivaraajista, ruuveista, rakennuskoneista, terassilaudoista, kulmaraudoista, ankkurinauloista, sidontaliinoista, villalaaduista, valuista, laasteista, raudoitusverkoista, sementeistä, tuuletusraoista, tuulensuojalevyistä, helmapelleistä, smyygeistä, maaleista kuin kuka tahansa rakenteleva miesihminen-yleensä minulla on enemmän puhuttavaa miesten kuin naisten kanssa, jos sattuu sopivalla alalla oleva ihminen kohdalle. Minä joka en 2007 tajunnut näistä asioista yhtikäs mitään enkä ollut koskaan käyttänyt käsisahaa, ja olen tästä kaikesta aika ylpeä ja todella tyytyväinen, koska talollani tapahtuu koko ajan jotakin, vaikka se ei maksa mitään.

Pepinmutka hillityssä jouluasussaan joulukuussa 2014.

  Ai niin. Niistä kaakeliuuneista. Opettelin sen homman tässä sivussa. Mentorina alanvaihtoon tietysti Pia Kuurma joka aukaisi suunsa kun ihmettelin mitäs nyt pitäis ruveta tekemään kun ei kiinnosta enään ommella.

  Lehtijuttuja hirsikehikon siirrostani ja talostamme:

Kotivinkki 15/ 2011 

Kodin Pellervo 8/2012

Talomestari 1/ 2015

Etelä-Suomen Sanomat kesäkuu 2011, Koti ja Asuminen